Yritän olla positiivinen, joskus se on
vain vähän vaikeaa.
Sentään mä yritän, kait se on
pääasia?
Se paussi, olen kolmatta viikkoa
sairaslomalla ja se herättää mussa monenlaisia tunteita...
Ensinnäkin helpotus.
Helpotus siitä, että mä saan
vihdoinkin nukkua ja levätä.
Mun ei tarvitse nousta klo 3.30 tai
kello 4.00 puolikuolleena miettimään mm.
- Miten mä jaksan?
- Mikä päivä? Mikä maa? Mikä valuutta?
- Hyi, mua paleltaa. Hyi, mua väsyttää.
- Miten mä selviän?
- Mua sattuu.
Mä olin aivan tajuttoman poikki,
nukuin yhdellä viikolla yhteensä 30h. Yhtenä aamuna meinasin
nukahtaa rattiin (useampanakin, mutta yhtenä aamuna se oli lähempänä
kuin ikinä ennen.)
Mua oikeastaan harmitti, että
mä en nukahtanut rattiin.
Olisin saanut ainakin levätä sen
jälkeen...
Vihdoinkin mulla oli aikaa levätä.
Vihdoinkin mulla oli aikaa hoitaa niitä rästiin jääneitä
asioita, kuten esimerkiksi talon lämmitys. Mulla oli täällä
jotain +16 astetta lämmintä, olen vilukissa mutta en jaksanut
lämmittää. Mieluummin palelin kuin rupesin kantamaan puita ja
vahtimaan tulia.
Täällä oli järjetön sotku jne.
Mutta se helpotus ei ole ainoa tunne
jonka tää saikku mussa herätti.
Syyllisyys. Aivan valtava syyllisyys ja
häpeä.
Jos mie olisin kuitenkin jaksanut
töissä?
Miten ne pärjää siellä ja siellä
tilalla?
Oonko mie oikeesti näin huono ja
heikko?
Jaksaahan muutkin ihmiset töissä,
jaksaahan tilallisetkin painaa töitä lähes 24/7. Toisaalta hieman
eri tilanne, koska se on vain pakko... Mutta silti. Nyt kun otin
saikkua niin se saattoi olla hyvinkin yhden tilallisen loma pilalla
ja mun takia :(.
Tänäänkin soitettiin, pyydettiin
töihin loppuviikoksi. Että mua repi sisältä sanoa että ei käy.
"Ihminen on toisille vaa suoritusten summa"
Itseviha
Edelleen, vihaan itseäni. Vittu. Miten
mä oon tällainen paska joka ei jaksa?
Musta ei oo mitään hyötyä.
Makaan vaan jossain sängyn pohjalla.
Pääosin olen positiivinen ihminen,
mutta tällä hetkellä on todellakin vaikeaa ajatella
positiivisesti.
Nää on olleet niin katastrofaaliset
viikot... Kerroinkin tuolla yhdessä postauksessa mun katastrofi
viikoista. Ihan kuin ne katastrofit ois siihen loppuneet.
Mun pappa kuoli. Sain tietää siitä
30.10 maanantaina. Oli kuollut viikonloppuna kotiinsa.
Mun äiti ja eno on riidoissa
keskenään, joten oon tässä ollu ny viestinviejänä jne.
Ja jonkinasteisena tukena...
Kuten olen kaikille muillekkin.
Siltä musta tuntuu.
Yhdel on joku kriisi, se soittaa mulle,
se haluu nähdä ja puhuu.
Toisel on kans kriisi seki haluu puhuu.
Kolmas tarvii kyytiä paikasta A
paikkaan B, samoin seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.
Neljäs tarvii autoo lainaa.
Viides tarvii kuuntelijaa.
Kuudes tarvii sitä ja tätä.
Joo, mä yritän auttaa. Kuunnella,
tukea, lainata autoa, heittää tän kaverin sinne ja ton kaverin
tänne. Kyllä mä autan, kyllä mä tuen.
Ja sit avaan oman suuni: ”Mua
väs...”. Kaveri: ”Ai nii kerroinks mä sen?”
Aha. Ei sitte mitää.
Anteeksi, kun puran tän näin. Välillä
vaan alkaa oikeesti tuntumaan siltä, että kaadun tän kaiken paskan
alle. En mä valitettavasti kykene olemaan joka paikassa ja auttamaan
kaikkia jotka tarvitsisi apua.
Musta ei ole kivaa, että monella mun
ystävällä ja sukulaisella menee asiat päin persettä.
Haluaisin auttaa! Haluaisin, että
asiat ois hyvin tai edes vähän paremmin.
En vain kykene just nyt yhtään tän
enempään. Teen nytkin liikaa (vaikka ei siltä vaikuttaisikaan).
Oon kyllästynyt siihen, että mun
väsymystä ja tuntemuksia vähätellään.
Ei kaikki sitä tee tietenkään :).
Osa tekee kuitenkin.
Kuitenkin kiitos kaikille jotka olette
auttaneet ja kuunnelleet mua <3.
Vaikka aina en jaksa soitella tai
tekstata.
Mulla oli tänään psykiatrin
kontrollikäynti. Epätyypillinen masennus joka johtuu joko
uupumisesta ja/tai kaamoksesta. Se on vain diagnoosi.
On tässä tapahtunut hyviäkin asioita
:).
Parhain ja ihanin asia on ehdottomasti mun pienen kummitytön syntymä 22.10 <3
Tämäkään ei ollut ihan ongelmatonta, mutta kuitenkin rakas pikkuinen on kunnossa <3
Oon saanut tässä päivien aikana jopa lämmitettyä, siivottua, luettua, käytyä isällä ja nähny ystäviäkin.
Viime viikonloppu oli kiva ja hauska :). Oltiin kummien kanssa 2 yötä Helsingissä. Käytiin ELMA messuilla, syötiin kunnolla ja käytiin baareissa. Kerron myöhemmin tarkemmin, jos jaksan ja muistan.
Just nyt oon vaa ihan tajuttoman
poikki... Voisin vain nukkua ja nukkua.
Joten meen taas nukkuu, kerrankin kun
saan vaikka tunnen syyllisyyttä edelleen...
Öitä <3
"Pehmee luoti, unilääke purkki.
Aina vaan painavampi on ahertajan turkki.
Onks se litran mitta desin enää vajaa?
Ei voi tietää, ei nää ylärajaa.
Kun kuuntelee sisintä, monta pientä ääntä piipittää.
Jalat ei jaksa hiihtää, muttei ego siedä valittajaa.
Ei täs oo aikaa kelaa itsetuhoisesti,
mut toisaalt aikaa on vuosii...lopullisesti päästä
eroon elämänjanosta.
Miten voin ottaa omaa aikaa?
Aika ei oo omaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti