Ihan ikioma elämä

Näin sitä on taas viikko vierähtänyt yhdessä hurauksessa... 

Tiistaina kävin aamusta kaupassa, eipä siinä mitään sen ihmeellisempiä. Mulle soitettiin sieltä kesätyöpaikasta. Vaikka se paikka ei ollut edes varma niin mua pyydettiin samantien torstaiksi ja perjantaiksi iltavuoroon. Olisin mennyt tosi mielelläni, mut eihän mulle käynyt :/. Keskiviikkonahan oli tarkoitus mennä jokatapauksessa kello 14.00 sinne kesätyöpaikalle näyttäytymään jne. mut mua pyydettiinkin jäämään samantien töihin "opettelemaan" hommia siellä :). Keskiviikoksi töihin jääminen sopi hyvin. 
Tosi outoa, kun ajattelee että en edes hakenut kyseiseen paikkaan kesätöihin... Kuinka monta kouluttamatonta 21 vuotiasta "pyydetään" kesätöihin? En tiedä, epäilen että aika harvoja. Ehkäpä mä olen tehnyt jotain oikein elämässäni, kun kerta töihin pyydetään. Ehkä mun asenne, sitkeys ja ahkeruus on tuottanutkin jotain tulosta :).

Menin tiistaina terapiaan. Kerroin ihan innoissani kaikesta mahdollisesta... Siitä kaikesta mitä olin oivaltanut. Olin oivaltanut niin paljon :). Kerroin ristiriitaisuudesta joka mun päässäni vallitsee. Kerroin siitä kuinka monet asiat jotka on olleet mun mielestä maailman hirveimpiä onkin muuttuneen sellaisiksi asioiksi, joista oikeasti pidän (kirjoitinkohan tästä viimeksikin??).
Mulla on joskus diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko. Diagnoosit on diagnooseja, mutta se pelko oli ihan aito ja todellinen juttu. Pelkäsin ihan ihme asioita, en uskaltanut puhua juuri kellekkään... Nykyään oon taas sit melkeinpä ylisosiaalinen tyyppi ja mun mielestä se on aikasta hieno homma. Tosi ihanaa, kun voi vaan mennä ja tehdä, eikä oo sen pelkonsa/ahdistuksensa vanki. Terapeutti sanoi, että vaikka me ollaan puhuttu siitä että olen pelännyt (ja joskus vähän pelkään edelleenkin) sosiaalisia tilanteita... Niin hän ei edes muistanut sitä, ennen kuin jotain mainitsin siitä. Minkäkö takia? Se mitä mä kerron terapeutille elämästäni, se miten varma mun olemus on, kertoo ihan toista. Ne mun tunteet on todellisia, mutta ei kuulema silti voisi uskoa minusta että pelkään/ahdistun tai olen pelännyt ja ahdistunut.

Älysin hiljattain sen, että ihan missä vaan mä ikinä oon lenkillä tmv. Juttelen lähes aina jonkun kanssa. Milloin kenenkin, milloin mistäkin. Olen kuulema helposti lähestyttävä, avoin ja valloittava. Terapeutti on sanonut joskus, että oon sellainen ihminen jota kaikki tuntuu rakastavan, jonka seuraa oikein hamutaan :D. En mä sit tiedä... Onhan toi ihana kuulla, onhan sitä kiva ajatella, että kelpaa... on hyvää seuraa. Jotenkin hassua vaan. Minä... öö?öö?hä?. Haluuks ihmiset muka viettää mun kanssa aikaa? Jaksaako ne oikeasti kuunnella mun juttuja? Oonks mä oikeesti mukava ja hauska? Kelpaava?

Mä saan välillä tosi paljon noita oivalluksia elämästä ja itsestäni. Se kertoo siitä, että koko ajan mennään terapiassa, mun "parantumisessa" eteenpäin. Mun täytyy vaan työstää mun ajatuksia, pohtia, oppia, kokeilla, uskaltaa, tuntea, käsitellä... Kaikkea mahdollista.

Tää on mun elämä. MUN ELÄMÄ. Ei yhtään kenenkään muun. Ei mun äidin, ei mun isän, ei mun kiusaajien, ei mun opettajien, ei mun kavereiden, ei... 
Mä haluan oppia ton, muistaa ton. Tahdon elää sillä tavoin, että mun ei tarvitsisi vanhana katua sitä, että en tehnyt jotain. Että en uskaltanut tehdä jotain, että vain miellytin ja tein muiden tahdon mukaan. Nyt kun vain oppisin tietämään tarkalleen mitä haluan. 
Haluan tosi paljon asioita, osa on täysin selvää mitä haluan. Unelmat vain pitäisi toteuttaa, matkassa on kuitenkin monen monta muuttujaa. Pitää tehdä töitä. Olen valmis tekemään töitä sen eteen mitä haluan.
Haluan niin paljon asioita, että en oikein tiedä miten ihmeessä ehdin toteuttamaan kaiken elämässäni? Vuosii on kyl "loputtomasti" jäljellä, että mikäs kiire tässä? Mut ei täs oo aikaa jäädä junnaamaan ikuisesti paikoilleenkaan.
Kaikkea ei voi saada mitä haluaa. Pitää myös älytä, että mitä oikeasti haluan ja mitkä asiat on sellaisia, että vain suoritan niitä... Oon kyl suorittaja luonne, mut loppujen lopuks mitä iloa mun on suorittaa jotain jonkun muun takia, että täyttäisin jonkun toiveet, odotukset. Ei mitään järkeä.
Sitä paitsi ei muiden elämä pyöri mun ja mun saavutusten ympärillä... Mitä sit vaikka opiskelisin itseni todella korkealle? Ei sitä välttämättä kovin moni arvostaisi, enkä mä tekisi mitään muiden arvostuksella, jos se asia olisi sellainen mitä mä en oikeasti halua tehdä, mistä mä en nauti ollenkaan. Pöh. 

Anyway terapian jälkeen lähdinkin taas kiertelemään kauppoja. Tällä kertaa en ostanut kauppoja ihan tyhjäksi :D, johtuen mun rahatilanteesta. Ostin koiralle ruokaa. Siskolle saippuakuplia ja lahjapaperia. Näin ystävääni myöskin. Juteltiin, syötiin jätskiä ja sen semmoista :).

Keskiviikko aamuna olikin aikainen herätys. Menin kummeilleni, vein koirani sinne. Pyöräilin ekaa kertaa tänä vuonna. En oo mikään pyöräilyn ystävä. Joo-o, on se ihan kivaa kun vain muistan ajaa hi-taaaaaas-ti. Liian kovalla vauhdilla saan aikaan vain rasitusmigreenin. Pyöräilin siis sinne töihin. Ennen töitä pyörähdin vakiokahvilassani vetäsemässä aamukahvit, joskus kello 13.00 aikoihin :D. 

Töiden opettelu meni aikasta hyvin :). Ainakin luulen niin, koska mä jäin pari kertaa reiluksi tunniksi yksin hoitamaan kahvilaa... Ei kai mua nyt ois uskallettu yksin jättää, jos oisin ihan tumpelo ollut? Tosin vähän sekoilin kassakoneen kanssa... Toivottavasti kassa ei ny ihan hirveesti heittänyt, kun se pomo laski kassan vasta kotonaan. Ei ainakaan perään oo soitellut, että täältä puuttuu sen ja sen verran rahaa. Sehän se olisikin, jos oisin kaiken lyönyt ihan väärin kassakoneeseen. En nyt tarkalleen tiedä milloin alkaa varsinaiset kesätyöt, koska työvuoroja ei oltu vielä heinäkuulle tehty, mutta mulle soitellaan sit kun on tietoa :). 
Töiden jälkeen pyöräilinkin takaisin kummeille, hoidin elukat ja painun maate...
Tänne "maalle" kulkee ihan surkeasti busseja... En olisi ehtinyt illan viimeiseen vuoroon, joten siksi jäin nukkumaan kummeilleni. Viimeinen bussivuoro taitaa lähteä tänne 20.40... Että joo, seuraava menee joskus klo 6.00 aamulla.

Käytän julkista liikennettä tosi paljon, johtuen siitä että en omista ajokorttia (enkä tietty autoakaan). Ihmisiä kannustetaan julkisen liikenteen käyttöön. Ihan hyvä juttu muuten, mutta kun se julkinen liikenne ei monissakaan paikoissa oikein tahdo toimia. Bussivuoroja harvennetaan, harvennetaan ja harvennetaan... 

Torstai aamusta sitten kotiin ja siivousta. Kaupassa käyntiä ja leipomista. Leivoin taas sitruuna rahka kakun. Oon nyt ihan ihastunut siihen, se on jotenkin raikasta syötävää :). Tein myös perunamuusin siskoani varten valmiiksi... Oli tarkoitus tehdä myös juustosarvia, mutta iski laiskuus... Joten en tehnyt.

Perjantai aamusta pikkusiskoni saapui tänne perhetyöntekijöidensä kyydillä :). Yleensä mun ajatuksen sossuista on aikasta... negatiivisia. Mut nää oli kyllä ihan mukavia tyyppejä :). Juteltiin lähinnä mun koulusta, sekä pikkusiskosta... Oon kuulema hyvin tärkeä mun siskolle.

Tehtiin viikonloppuna vaikka mitä! Pelattiin monopolya... no ei loppuun asti, koska mun sisko ei jaksanut. Ymmärrän, että se on pitkä peli, eikä 10 vuotias välttämättä jaksa sitä pelata. Jotenkin mua vaan ärsyttää aina se, että jos aloitetaan joku peli niin jos on vaan mahdollista niin pelataan sit loppuun asti. Tai monopolyn suhteen vaikkapa sovitaan, että pelataan esim.30 min ja lasketaan sitten vaikka rahat, että kumpi voittaa... No joo, en mä ärsytystä tietenkään näyttänyt, koska en mä halunnut pilata pikkusiskon viikonloppua millään tavalla. 
Pelattiin Unoa, joka on mun mielestä tosi kiva peli :). Mitäköhän kaikkee muuta me tehtiin perjantaina? Vaikka mitä... Samoin lauantaina ja sunnuntaina tehtiin vaikka mitä. Pelailun lisäksi me tehtiin ihan oma lautapeli. Toistakin aloitettiin, mut ei saatu sitä sit valmiiksi, kun koira meni ja pissas sen päälle :D.
Pyydystettiin muroja ilmasta suuhumme, oltiin tyynysotaa, riehuttiin, oltiin kutitussotaa, tehtiin taikataikinaa ja muovailtiin siitä vähän kaikkea, maalattiin taikataikinaa, leivottiin kääretorttu, lennätettiin leijaa ulkona, puhallettiin saippuakuplia, lenkkeiltiin koiran kanssa, ulkoilutettiin kissaa, leikittiin kissojen kanssa, kuunneltiin lastenlauluja, tehtiin hullunkurisia hahmoja, oltiin sanapelejä.... Kaikkea sitä ehtii viikonlopussa tai pidennetyssä sellaisessa tekemäänkin.

Oli tosi ihanaa ja hauskaa leikkiä, olla pikkusiskon kanssa :). Mutta kyl mulla heräsi tosi paljon päässä ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotka ei ehkä olleet niin hyviä...

Ensinnäkin raha, raha ja raha! Mun äidille tuntuu olevan tärkeintä raha. Se tekee ihan mitä vaan, jotta saa rahaa. Millään muulla ei ole merkitystä kuin rahalla. Se on vähän niinku tarttunut mun pikkusiskoonkin. Käytiin kaupassa... Kyselin mitä hän haluaa jne. Pikkusisko katsoi kaikista tuotteista sen halvimman. "Otetaan halvinta". Onhan se toki hieno juttu, että 10 vuotias osaa jo ajatella taloudellisesti jne. Mutta liika nuukailu on liikaa. Yritin vakuuttaa pikkusiskolle, että kun näemme niin harvoin niin ei haittaa vaikka olisikin vähän kalliimpi juttu. Välillä pitää vain ostaa sitä mitä tekee mieli, miettimättä rahaa. On mullakin rahan kanssa tiukkaa ja yritän ostaa sitä halvinta... Silti voi välil vaan relaa...
Sanoi mun pikkusisko tänään kyllä aika fiksusti "Musta on tyhmää, että ihmiset on keksineet rahan."... Niinpä, mustakin se on hyvin typerää. Tälläi tää maailma vaan on. Kaikki pyörii rahan ympärillä.
Muistoja heräsi mieleen. En ollut edes kouluikäinen, kun äitini stressasi rahasta (joka ny tavallaa on ymmärrettävää), se paiskoi keittiön kaappien ovia ja paasasi mulle hyvin vihaisena "Ymmärrätkö, että meillä ei ole rahaa! Ymmärrätkö sä jumalauta, että meiltä loppuu ruoka!!?"
Mua oikeasti pelotti, mä pelkäsin ihan hemmetisti että se ruoka oikeasti loppuu...Eihän se nyt mihinkään loppunut. Niin ja miksi alle kouluikäisen lapsen tarvitsisi ymmärtää tollainen juttu? Miksi alle kouluikäisen lapsen pitäisi huolehtia rahasta ja aikuisten huolista?
Kaikki muukin tyyliin liittyi rahaan... Mun äiti täytti ihan paniikissa, stressaantuneena ja vihaisena niitä helvetin sossun lappuja. Sitä ei saanut häiritä silloin (eikä ikinä muutenkaan). Jos oli jotain asiaa ja sä menit sanomaan sen, niin tuloksena oli raivari... "Älä häiritse. Kyse on rahasta... Täytyy saada rahaa.". Hmph.

Nii-in, sitten kun pikkusisko syntyi. Mun piti olla aina hoitamassa, koska ei ollut rahaa hoitajaan. Tai jos kieltäydyin hoitamasta niin aina se sama virsi... "Maksatkos sä sit hoitajan?", "Mä otan sen sit sun rahoista, se on sulta pois." Olihan se sit hoidettava siskoa... Mut eikös se ollut jokatapauksessa multa pois? Se olis ollut pois mun rahoista, jos olisin kieltäytynt ja jos hoidin... niin se oli pois mun vapaudesta, mun jaksamisesta, mun vapaa-ajasta, mun lapsuudesta. 
Eihän äiti siitä välittänyt... Piti opiskella, opiskella ja opiskella... tai juosta miesten perässä. Joo-o, monet illat ja yöt oon hoitanut siskoa, kun äidillä on ollut milloin mikäkin "hoito". Mitä rikkaampi mies sen parempi. Pahin "kusetus" miestä kohtaan jonka äitini teki taisi olla se, että tutustui mieheen. Vietti paljon aikaa tämän kanssa. Mies kustansi autokyytejä, joitan ravintola illallisia jne. Sit ne lähti ulkomaille... Äiti viel kehtasi valittaa, että se mies oli nuuka vaikka se maksoi käsittääkseni suurimman osan siitä matkasta. Matkan jälkeen äitini katseli sitä miestä viikon tai kaksi... Ja hups, se mies olikin feidattu.
Näitä esimerkkejähän löytyisi.

Aika kaameeta ajatella, että pikkusisko joutuu elämään vieläkin äidin kanssa. Siskoon on jo tarttunut osittain ainakin tollainen rahan jatkuva ajattelu... Kaikki pyörii rahassa.

Huomasin myös monia muita juttuja. Siskossani on paljon samoja piirteitä joita minussakin oli jotain reilu kolme vuotta sitten. Ne piirteet on tasan äitini aiheuttamia. 
Päättämättömyys, miellyttäminen. Lähes kaikkeen siskoni sanoi "Ihan sama, päätä sä, mitä sä haluat?"... Joopa. Äidin mielialasta, kun ei koskaan tiedä. Ei uskalla sanoa mielipidettään, koska äiti saattaa saada raivarin... Pitää miellyttää. Äitini mielipide vaihtui asioista lähes päivittäin.

Rajat.... Sanotaan, että lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja. Tottahan toi on. Äitini pyrkii asettamaan rajoja. Asettaahan se. Ne rajat vaan on joskus ihan älyttömän tiukkoja. Mut ei ne "säännöt" kestä yleensä kuin päivän tai kaksi... Sit tulee taas uus sääntö. Mitäs jos rajoja rikkoo? Välillä se on huutoa, raivoamista, uhkauksen toteuttamista. Välillä se on vaan... no ihan sama. 

Epävarmuus, vanhemman mielialojen jatkuva tulkitseminen rasittaa lasta. Lapsi kokee turvattomuutta. Ei se lapsi välttis sitä silloin älyä... Mäkin älysin sen vasta tässä ihan hiljattain, että oon ollut aika turvaton. 

Rakkaus taas. On mun äiti sitä antanut, omalla tavallaan... Mut en kyllä tiiä millä tavalla... öö. Onks se kuitenkaan antanut rakkautta? Ehkä joitain kehuja joskus. Halaus silloin tällöin tai jotain.

Mun äitini on ikuinen opiskelija. Aina se on vaan opiskellut... Onhan se saavuttanutkin ammattitutkintoja, maisterin aseman ja vaikka mitä muuta. Jos se on sen unelma... niin siitä vaan. Tiedän vaan, että ei se ole. Mun äiti odotti musta jotain tutkijaa, opettajaa tmv. Äiti halusi opettajaksi. Se yritti toteuttaa sen toiveen mun kautta... Mitäköhän se olisi siitäkin hyötynyt?

Äitini mielestä olen ehkä haihattelija, kun opiskelen eläintenhoitajaksi, enkä lue jossain yliopistossa jotain historiaa tmv. Haihattelija, koska ajattelen että haluan elää omilla ehdoillani, omaa elämääni. Mun tavoitteet elämässä on ihan erilaiset kuin äidilläni. Meidän arvot on erilaiset. Käsitys maailmasta on ihan erilainen.

Mun äiti onnistui musertamaan mut haukuillaan, pilkallaan, käskyillään. Se ikäänkuin syötti mun päähän sen, että minkälainen minä olen ja mitä minä (muka) haluan. Mä hitto soikoon uskoin... Elin ahdistuksessa, pelossa, maailmaa vihaavana, passiivisena, erakoituneena, olettaen olevani jotain muuta kuin oikeasti olin.
En yhtään ihmettele, että olen vieläkin täysin sekaisin identiteettini kanssa.

Neuroottisuus, hysteria... Mun mummoni ja äitini on molemmat ihan luulosairaita. Joo-o voi niillä joitakin sairauksia ollakkin, ei siinä mitään. Mustakin on tullut neuroottinen... Milloin mittaan verenpainetta, milloin pulssia ja lämpöä. Haluan tasan tietää kaikki mahdolliset luvut ja arvot kehostani. Minkä ihmeen takia? En mä niistä luvuista mitään hyödy... Pitää opetella tästä eroon. 

Äitini uskotteli mulle, että mä oon niin sairas, niiii-iiin, niiiiiiiiiin sairas että en voi tehdä sitä, tätä, enkä tota.. koska..... Mulla on joskus pienenä todettu refluksi tauti. Enkä ymmärrä minkä takia, ei mulla ole sen oireita, eikä se mun elämääni ole millään tavoin haitannut. Se on ollut tasan äitini kuvitelmaa, että mulla olis joku refluksi tauti. Yllätys yllätys tämä sama tauti on todettu pikkusiskollani. Allergiat. Mulla on niitä kyllä, mutta äitini uskotteli että ne on paljon pahempia, ei voi tehdä sitä eikä tätä ja pitää tehdä näin, näin ja näin... Pitää ottaa allergialääkettä, huuhdella hiuksiaan kun tulee sisälle, pitää laittaa tuuletusikkunoihin jotku suodattimet, pitää ostaa ilmanpuhdistus laite, pitää käyttää hajuttomia puhdistusaineita, ei saa meikata, pitää rasvata, ei voi käyttää tälläisiä vaatteita koska niistä voi tulla allergiaa. Voi TSIIIISUS.

Allergiat on joo ikäviä juttuja, mut tarvitseeko niistä vouhkata? Tarvitseeko olla ylihysteerinen ja antaa allergioiden rajoittaa elämää silmittömästi? No ei. Mä oon heinäallerginen, siitepölyallerginen... mut enpä ole tänä keväänä syönyt allergialääkkeitä, olen ollut navetassa töissä ja käsitellyt heinää enemmän kuin ikinä tähän mennessä. Ei mitään ongelmaa. 
Että se siitä.

Ja astma. Mun äitini mielestä mulla on astma ja se on tutkittu varmaan kymmeneen kertaan, että onko mulla astmaa vai ei? Eihän mulla ole. Mun piti pienenä puhallella siihen PEF-mittariin, äitini käski valehdella niitä tuloksia huonommaksi, jotta mulla todettaisiin astma. Miks pitäis todeta joku sairaus, jota ei edes ole?
Aa niin joo ja pikkusiskollani on todettu astma... Siitäkin kauhee vouhkaus. Kumma kyllä riehuttiin pikkusiskon kanssa vaikka kuinka paljon, eikä mitään ongelmaa. Lisäks täällä on eläinpölyä, joten kai senkin olisi pitänyt siskooni vaikuttaa.

Olin kuulema heikko lapsi. Ehkä mulla olikin kaikenmaailman fyysisiä vaivoja, mutta kaipa ne johtui mun henkisestä pahasta olosta. Siitä, että äitini syötti niitä ajatuksia mun päähän, kuvitteli että mulla on se ja tää sairaus, ravautti lääkärissä. Joka sai mut muuten vihaamaan lääkärissä käyntiä ja laiminlyömään itseäni. Mua turhautti ihan helvetisti se, että milloin olis pitänyt mitäkin pilleriä napsia ja milloin olis mitäkin rasvaa pitänyt laittaa... Ei mua paskaakaan jaksanut kiinnostaa, koska turhautti. Ajatus, että teen mä mitä vaan olen kuitenkin sairas oli vallannut mun kallon.

Onhan mulla nytkin lääkitys ja diagnooseja vaikka muille jakaa... Mut mitä sitten? Mä syön mun lääkkeeni, vähän kyllä naureskelen ja mietin, että teenkö mä näillä oikeasti mitään? Mä rasvaan mun ihoani, hoidan itseäni. Enkä mä oo mikään heikko lapsi. Äitini teki musta vaan sairaamman kuin olinkaan... ja kyllä äitini oikeasti sairastutti mut. Mielisairauteen. 

Hysteria taas... hohhoi. Kaikkea pitäisi varoa, kaikkea pitäisi pelätä, kaikki on niiiin kamalaa. Pikkusisko on hirveän säikky. Olen mäkin.. Nyt vasta ymmärsin, että äitini on tehnyt minusta säikyn. 
Kuumasta uunista tuli höyryä... Pikkusisko oli ihan paniikissa, että "varo, kohta tulee tulipalo" "Mä en voi tulla nyt keittiöön, kun siellä on savua"... kröhöm... se oli ihan vaan höyryä. Jossain ulkona kuului auton ääni ja pikkusisko heti ihan paniikissa "Mikä toi oli? Oliko toi jonkun palohälytin? Palaako jossain?"
Nii ja mitäköhän muuta... Lautanen tippui ja hajosi kahteen osaan. Eka sisko saa paniikin siitä, että tuliko mulle haavoja? Sitten se saa paniikin siitä, että lasinsiruja voi olla vaikka missä. 
Aa niin joo ja jos koira seisoo uunin vieressä niin pitäähän se koira saada siitä pois, koska se "palaa" siinä. Se uuni on joo lämmin, mut ei koira tai ihminen lämmöstä pala. Sitä paitsi jos se koira olisi "palanut" niin ei kai se nyt siinä olisi seissyt?! Koirilla on kyllä kipuaistimus, kuten myös refleksitkin. 

Toki on hyvä vähän harkita mitä tekee ja missä tekee yms. Liika on liikaa tässäkin. Jos varoo kaikkea, välttää kaikkea, pelkää kaikkea. Koko elämähän jää elämättä! Virheistä oppii, jos niitä ei koskaan tee niin ei edes opi mitään. Välillä sattuu pahastikkin, mut turhaan sitä etukäteen huolehtii. Kaikki voi olla vaarallista... Sä voit ulkona kävellessäs yht´äkkiä taittaa nilkkas tai tippua sängyltä kun sä nukut. Meinasikohan äitini, että mäkin elän koko elämäni siinä pumpulissa johon se yritti mut kasvattaa (onnistuikin siinä liian pitkään). 
Varmaan olis pitänyt kääriytyä johonkin vaahtomuoviin ja istua mahdollismman paljon tekemättä yhtään mitään, käyttää tylsiä muoviastioita, jotta ei vaan tuu lasinsiruja... Käyttää turvakenkiä, jotta ei vaan varpaat liiskaannu, nii ja tottakai suojalasit.. Ne pitää muistaa! Pölyähän voi vaikkapa lentää silmään, kun sä istut siinä tuolillas.

Vatkasin sähkövatkaimella sitä kääretortun pohjaa, sekä vispikermaa siihen... Pikkusisko peitti korvansa.. Ääni oli liian luja. Joo-o, aistitaan toki eritavalla... Tarviiks silti normaaliin elämään kuuluvia ääniä silti pelätä? 

Äitini nukkuu korvatulpat ja kuulosuojaimet päässä, sekä istuu koneella kuulosuojaimet päässä, että ei kovin tervettä sekään mun mielestä :D.

Aa niin sitten se, että mun äiti ei todellakaan osaa laittaa ruokaa. Ehkä osaisikin, jos näkisi vähän vaivaa. Mä olen tyylii syönyt koko elämäni eineksiä... Hyi hitto nykyään. Joo-o, kyllä sitä joskus voi syödä eineksiä jne. Mutta ei aina... 

Kysyin siskoltani etukäteen, että tykkääkö hän kasvispihveistä? Kuulema tykkäsi... Otin pakkasesta itse tekemiäni kasvispihvejä. Hän ei meinannut edes maistaa. Sain kyllä maistamaan sellaisen palan josta ei varmaan tullut makua yhtään... Se kasvispihvi oli pahaa siskoni mielestä. Niipä, olis pitänyt olla kaupan valmis pihvejä.

Tein sitten lasagnen ja vieläpä lihalasagnen, koska tiedän että kasvislasagnea siskoni ei olisi edes suostunut maistamaan. Sisko oli ihan innoisaan, että nam lasagnea. Tuli ruoka-aika... Siskoni katsoi sitä lasagnea ja oli silleen, että "En mä oo tollaista lasagnea syönyt?" Olin vähän, että minkälaista... Noh kaipa se on syönyt niitä kaupan einesmössöjä. Sit se selitti, että äitin kanssa siitä tuli ihan pahaa. Kyllä sisko maistoi sitä mun tekemää lasagnea... ihme kyllä.
Suurinta osaa asioista siskoni ei voi maistaa, koska se SAATTAA olla pahaa.
Oikeesti, voi vittu sanon mä.

En ole nykyään mikään paras puhumaan tosta ruoka-asiasta, koska en itse nauti ruuasta enää. En pidä lähes mistään ruuasta, kaikki etoo, eikä tee mieli juuri mitään. Mutta silti. 
Sai se vähän miettimään, että jos tää mun oma syöminen ei ala tästä mitenkään normalisoitua niin milläköhän ajattelin elää koko loppuelämäni? Noilla joillain proteiinipirtelöilläkö? Öh...
Kuihdunkohan mä olemattomiin? 
Olis tosi ihana mennä ravintolaan sillä tavoin, että tekisi mieli jotain... Tilata se mitä tekee mieli, syödä hyvällä ruokahalulla, nauttia siitä ruuastaan... Mut ei niin ei. Viikonloppuna koitin siskoni takia syödä väkisin. Kyllä mä jonkun verran sainkin sitä ruokaa tungettua väkisin kitusiini... Mut voi yök, hyi. *huoh*. Ei "pakolla" opi nauttimaan ruuasta uudestaan, lähinnä päinvastoin. 

Niin ja tietokoneet, tv. Ymmärrän, että vanhemmuus on rankkaa, sekä vaikeaa. (Olen jo viikonlopun jälkeen lähes voimat pois.) Ymmärrän, että on tosi helppoa istuttaa se lapsi siihen tv:n/tietokoneen ääreen, jotta se lapsi yksinkertaisesti olisi hetken, että saisi itse tehtyä vaikkapa kotitöitä taikka ihan itsekkin vaan oltua.
Annoin siskoni pelata tietokoneella jonkun aikaa The simssiä. Joo-o, onhan se kiva että tykkää pelistä ja oli ihanaa olla vaan se hetki (vaikka nautinkin siskoni kanssa touhuamisesta). Mutta kun ne lapset tuppaa uppoutumaan täysin siihen tietokone maailmaan. Ei kuule mitään, eikä voi lopettaa millään... 

Istun toki itsekkin tässä koneella, mut oon kyllä sitä mieltä, että lapset tarvii elämäänsä vähän muutakin virikettä kuin sen koneen. Jotkut lapset tyyliin istuu sen 5 tuntii päivässä tietokoneella eikä ikinä tee mitään muuta. Voin mä itsekkin istua joinakin päivänä monenmonta tuntia tässä koneen ääressä vaan jumittamassa... Silti elämässä pitäis olla muutakin sisältöä.

Olisinkohan mä nyt avautunut tarpeeksi? :D.

Olen kyllä nyt älynnyt sen todellakin, että minä olen minä, tää elämä on mua varten. Mulla on mahdollisuus hyvään elämään, kuhan vain uskallan tehdä elämästäni sitä mitä haluan.
Ongelmat pitää ratkoa, tunteet kohdata ja käsitellä. Olla oma aito itsensä, eikä turhaan tarvitse miellyttää ketään. Jos en kelpaa tälläisenä niin antaa olla! 

Diipadaa. Vois vaikkapa painua pikku hiljaa iltalenkille ja punkan pohjalle keräilemään voimia huomiseen, sekä keskiviikkona alkavaan kissa/koira hoitoviikkoon :).