Pikaista angstia

Voi elämä. Elämän kevät ja kukkiva nuoruus.
Mun elämässä tapahtuu koko ajan ja paljon...tai ainakin mun päässä tapahtuu.

Tämä vuosi on sisältänyt paljon isoja asioita. Pääosin hyviä :). On toki huonojakin tapahtumia, ne on sitä elämää.

Mua väsyttää. Oikeasti, mikä järki tässä on kun ei jaksa? Mitäs kun ei jaksa?
En sanoisi itseäni laiskaksi. Olen aina menossa, aina tekemässä jotain, aina hoitanut asiani.
(Okei, en aina mutta viimeiset 5 vuotta ainakin olen hoitanut asiani.)
Joskus hieman myöhässä, myönnetään mutta silti.

Mua ahdistaa. Vaikea sanoa miksi.

Valmistuin eläintenhoitajaksi 3.6, joka on mulle todella iso ja hyvä juttu :). Olen ylpeä itsestäni ja ammatistani. Kerron myöhemmin lisää loppu ajasta koulussa, valmistujaisista yms. Tää on nyt vaan tällainen "pika"postaus. Olen taas pitkän aikaa halunnut kirjoitella tänne, mutta iha ku mulla olis sellaiseen aikaa ollut :D. Tai jaksamista...

Tänään oli sellainen päivä, kun oli tarkoitus _olla_ ja kirjoittaa blogia. Kuinkas kävikään?
Nukuin pitkään, kävin lenkillä koiran kanssa, lähdin kauppaan, tein voileipäkakun maustumaan jääkaappiin, pesin pyykkiä, tiskasin, imuroin, moppasin, kummit kävi kylässä, hoidin mun asioita kelan nettipalvelussa... Huppista keikkaa. En osaa vaan olla.

Jälleen Pyhimystä lainatakseni:
" En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä, nolla-nolla-nolla.
Mitä valtavampi luku pankilla, sitä hankalampi vankila.
En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä, nolla-nolla-nolla.
Mitä enemmän reseptissä lääkkeitä, sitä vähemmän vastaväitteitä.

Ei voi itelleen ku nauraa, mä oon tässä, mut en tuu olee kauaa.
Eikä kukaan mua tänne kaipaa, ku vanhus (taakka), tuu vaihtaa mun vaippaa.
Ja laita eteen mitä vaan, jos se tuskaa helpottaa ni kyselemättä nappaan.
Hajuton, mauton, väritön, alle auton meen, jaksa en ees itteeni tappaa.
Ei oo omatuntoo, ei mitää peruskuntoo, sisältä reikiä puhkoo runkoo.
Rautalanka kädes katon pupilliin urpoo, mut ei se vittu tajuu, ennenku turpaan murjoo.
Numeroks syntyny, kultaan kyltyny, pehmopylly nyt hurjaks vähän yltyny.
Ällötän itteenikin, ällötät mua, ällötän sua. Kärsitään toisiamme pikemminkin.

En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä, nolla-nolla-nolla.
Mitä valtavampi luku pankilla, sitä hankalampi vankila.
En osaa vaan olla, ketju mun ympärillä, nolla-nolla-nolla.
Mitä enemmän reseptissä lääkkeitä, sitä vähemmän vastaväitteitä.

Silmät selällään, en osaa levähtää, räppään jotain vitun peräkylän venäjää.
Niskat nyrjähtää, aivot revähtää, tää on painajainen ja pian me herätään.
Jotain terävää, puren kieltä. Viillän rintaa, veri virtaa pintaan – elämää.
Lasi helähtää, hetken enää pelätään. Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään."

Ja kappalehan on paranoid 13, jos joku sitä miettii. Eikä tuossa ollut ihan koko kappaleen sanat. Joopajoo, koukussa edelleen tohon Pyhimyksen musiikkiin. En mä tiiä mikä niissä sanoissa mua kiehtoo.

Hiukan takaisin mun valmistumiseen koulusta, vaikka kerronkin siitä tarkemmin joskus toiste.

Neljä vuotta on pitkä aika, neljä vuotta koulua. Neljä vuotta menee nopeasti.
Tässä mä olen.

Ei, en ole menettänyt kykyäni unelmoida. En myöskään kykyäni nauttia maailmasta, pienistä asioista, hetkistä...
En ole unohtanut miten nauretaan tai hymyillään.

Väkisinkin mun päähän joskus tulee näitä ajatuksia ja tuntemuksia. Varmaan jokainen joskus miettii näitä.

Miten muut jaksaa? Miksen minä jaksa? 
Mua väsyttää, mua ahdistaa. En haluaisi valittaa, enkä angstata tai mitään muutakaan mutta kun mua nyt vaan ahdistaa ja väsyttää. Melkein koko ajan. 

Kyllä mä hommani hoidan (ja vähän päälle) mutta ei se tarkoita sitä että mä aikuisten oikeasti jaksaisin. Huoh. 

Elämä on ihmeellinen kilpajuoksu. Kuka on paras, kuka tekee eniten, blaablaablaa. 
 Opiskelu ja työ on osa elämää, mutta se että jokaista meistä vaaditaan hankkimaan ammatti, kouluttautumaan ja tekemään töitä on vaan loppujen lopuksi sairasta omalla tavallaan.
Me eletään vaan kerran, elämästä pitää nauttia ja kyllä, opiskelusta ja omasta työstään voi nauttia sekä tykätä... En mä sillä.

Tällä hetkellä minuu vaan ahdistaa kaikki nää vaatimukset, koska mua pelottaa se että miten minä jaksan? Miten minä pärjään?

Mä pärjään aina, tiedän mutta hetkittäin haluan vaan pakoon tätä kaikkea. Pakollisia herätyksiä, pakollisia menoja ja tehtäviä. ANGSTTTTT.

Musta puhutaan pahaa ja hyvää, jotkut arvostaa mua (ehkä), jotkut ei arvosta. 
Ei sillä sinälleen pitäisi olla väliä. Välillä vaan tulee pohtineeksi sitä, että mitä muut miusta ajattelee...

Haluaisin tietää mitä ne kaikki entiset koulukiusaajat tekee nykyään?
Muistaako ne mua? Tajuaako ne mitä ne teki? Katuuko ne sitä?

En koe vihaa taikka katkeruutta enää, en halua kostaa paitsi tällä omalla tavallani :). Eli paras kosto on hyvä elämä ja tää on mun elämä... Vaikka tää postaus onkin angstinen niin silti mulla on ihan hyvä elämä :).

Tuskinpa ne mun koulukiusaajat edes muistaa mua, ei sillä väliä. Haluaisin vaan tietää.
Ehkä ne tuhos mun nuoruuden tai osan siitä, ehkä ne tuhos osan mua. Mutta ne ei onnistuneet tuhoamaan kaikkea. Ne onnistuivat tuhoamaan vain pienen osan musta ja mun elämästä.

Tässä mä olen, seison omilla jaloillani, omassa maailmassani. Tässä mä kirjoitan. :)

Paljon on tapahtunut, kuinka haluaisinkaan kirjoittaa enemmänkin, lisätä kuvia yms. 
Mutta mulla on huomenna "aikainen" herätys, koska lähden vierailemaan ylämaankarjatilalla :). 
Ennen nukkumaan menoa pitää vielä tehdä peti, kun toi yks tulee nukkumaan tänne noin klo 7.00 aamulla :D. Käydä lenkillä koiran kanssa, sekä ruokkia elukat. 
Joten palataan taas joskus.... <3 :)