Maniaa, materiaa ja masennusta: Rehellisin ja sairain kaikista.

Helou, pitkästä aikaa.

Vappupäivänä oli tarkoituksena pitää vappupiknikki kavereiden kanssa. Lopulta asiat meni sillä tavoin, että sinne vappupiknikille olisin tullut vain minä, mun koira ja mun ystävä. Tottakai olisimme voineet viettää vappupiknikkiä tälläisellakin porukalla, olisi meillä varmaan hauskaa ollut. Mutta päätettiin kuitenkin, että ei pidetä sitä piknikkiä. Tuleehan noita tilaisuuksia nähdä kuitenkin :).

Ehkä parempi, että en mennyt sillä mä en olisi keskiviikkona ollut mitään kovin hyvää seuraa, en tosiaan. Mun pää oli aivan täydessä kaaoksessa, enkä edes ymmärrä miksi.
Koko keskiviikon vaan angstasin, pohdin asioita, join kahvia ja lenkkeilin.

Kirjoittelin niitä mun ajatuksia, tunteita silloin keskiviikkona ylös... Kirjoitan hyvin suoraan, hyvin rehellisesti... En jaksa salailla. Voitte pitää mua helvetin sairaana, typeränä, lapsellisena, säälittävänä, huomiota hakevana... mutta siinähän pidätte. Nää on mun tunteita, mun ajatuksia, miksei niitä saisi kertoa? Mut tälläisiä ajatuksia siis:

Tuntui, että tykkään elämästä, mutta silti masentaa. Vihasin itseäni, vihasin tätä maailmaa. Mä näin kuinka nätti maailma on. Näin västäräkin, se oli ihana. Aurinko paistoi ja kaikki oli oikeasti hyvin. Mutta silti olisin vain halunnut vetää peiton korviini, pään täyteen viinaa ja käteni auki. Mitä järkeä on elämässä? Miksi mä en ikinä pääse lopullisesti eroon näistä masentavista oloista ja ajatuksista? Vai pääsisinkö?
Olen vain nukke, miksen kelpaa ikinä omana itsenäni? Pitää mennä, tehdä, hymyillä, suorittaa, miellyttää.
Haluan pois kaikesta vanhasta, haluan olla vapaa, haluan juhlia, haluan tatuointeja, haluan uusia vaatteita. Haluan vain paeta itseäni, omaa elämääni. Mikä tässä mättää? Mikä mun elämässä ja minussa on pielessä? Elämähän on kaunis, elämä on hauras lento.
Maailma on ristiriitainen, minä olen ristiriitainen. En jaksaisi aina olla se tasapainonen, aikuinen, vastuullinen, kiltti, mukava, aurinkoinen. Haluan vain huutaa. Kaikki on hyvin, mutta miksi kaikki menee päin helvettiä? Hyvä olohan on vain kupla, kupla joka häviää.
Haluan matkalle, jonnekkin... Jonnekkin jossa voin unohtaa kaikki murheet ja huolet, jossa voin vain olla. Olla oma itseni. Haluan navettaan, haluan silittää lehmää, koskea... Tuntea kun iso rauhallinen eläin on vieressä. Lehmät on rauhoittavia. Eläimet on rauhoittavia.
Silitän koiraa ja lupaan sille kymmenettätuhannetta kertaa "Mä en ikinä jätä sua, mä pidän susta aina huolta". Seurailin torakoiden elämää ja annoin niille ruokaa. Hymyilytti vähän. Torakat, kellä on torakoita lemmikkinä... mulla. Olen niin outo. Mutta siellä ne torakat vipeltää ja niiden eloa on hauska seurata. Ne kaivautuu, ne menee tyhjään munakennoon, ne menee piiloon.. Kunpa minäkin pääsisin piiloon. Piiloon maailmalta ja ihmisiltä, piiloon omilta ajatuksiltani ja tunteiltani.
Rakastuneet, kun ne ei malta... Kun niiden maailmassa ei ole kellään muulla mitään merkitystä. Ihan sama, ei toisten onni ole multa pois. Hyvähän se on, että on olemassa onnellisia ihmisiä, että on olemassa rakastuneita ihmisiä. Mä voin vältellä onnellisia, mä voin olla kohtaamatta sitä tosiasiaa, että mä olen liian hankala parisuhteeseen, liian vaativa. Olen itsetuhoinen. Kukaan ei siedä itsetuhoisia ihmisiä, ei kukaan... Nehän on vain säälittäviä, huomiota hakevia. Aiheuttavat turhaa huolta toisille ja pahaa itselleen, nehän tuhlaa vain aikaa ja sidetarpeita.
Kai se on sama mitä täällä tekee.
Monen suurin ongelma tuntuu olevan, että mitäköhän lähtisi opiskelemaan? Tai mitä söisi tänään? Tai hitto, kun tossakin sukassa on reikä... Mun suurimmat ongelmat tuntuu olevan "Kuka minä olen?" "Mitä minä haluan?" "Uskallanko ikinä olla täysin oma itseni, kelpaanko?" "Haluanko elää vai kuolla?"
Paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.
Juon kofeiinia, aion juoda kofeiinia niin pirusti, että aivot leijuu kofeiinihuurussa, eikä mua enää väsytä. Kädet tärisee, mutta ei se mitään. Olenko mä kauhea ihminen jos teen käteeni haavan? Olenko ihan hirveä ihminen? Kuinka sairasta. Hei mä olen 21 vuotias, mä olen järkevä, mä pystyn hallitsemaan impulssejani, mä pystyn hallitsemaan itsetuhoani. Mä en halua huolestuttaa ketään, mä en halua olla itsekäs. Ihan sama mitä muut musta ajattelee.
En halua tuntea mitään, en jaksa tuntea mitään. En halua ajatella näin järkevästi.
Mä istun juomassa kahvia mun vuokrakämpän keittiössä. Koira vieressä. Asiathan on hyvin. Mulla on isä, mulla on kummit, mulla on ystäviä, mulla on kavereita, mulla on vaikka mitä hyvää, mutta miksi silti, miksi silti koko pää hajoaa?
Ihan kun aivoissani olisi kymmeniä kerroksia, paloja. Jokaisella kerroksella, palalla on oma ajatusmaailmansa, identiteettinsä, tunteensa. Haluan olla nukke, nukke joka pukeutuu erikoisesti, persoonallisesti, haluan moniväriset persoonalliset hiukset... En jaksais olla enää tavallinen, vaikka olisikin helpompaa olla tavallinen... hukkua massoihin. Helpompaa olisi unohtaa ajatukset, tieto, mielipiteensä.. Mennä vain ja tehdä niinkuin mun odotetaan tekevän.
Joinakin päivinä sitä vaan sekoaa. Eilen mä olin vielä kunnossa, eilen kaikki oli kivaa, toissapäivänä kaikki oli hienosti, kuten viikko sittenkin... Mikä yön aikana olisi muuttunut? Joku aivojen kemia tasapaino kai. Haluan olla erilainen, olla oma itseni, onnistua jossain. Vittu kun olen tyhmä.
Voin katsoa normaalien ihmisten elämää. Voin elää itse samalla tavalla. Voin käydä koulussa, opiskella, oppia, lenkkeillä, huolehtia koirastani, huolehtia kissoistani, huolehtia torakoistani, huolehtia kotini siisteydestä, pitää yllä sosiaalisia suhteita, laittaa ruokaa, shoppailla, lukea, nauraa, kirjoittaa, kuunnella musiikkia, piirtää, maksaa laskuja, tehdä töitä, höpötellä, lakata kynsiä... Mutta silti en kai koskaan saa sitä normaalia elämää, normaalia ajatusmaailmaa.
Ymmärrän, että monissakaan mun ajatuksissa ja tunteissa ole järjen hiventäkään. Yritän elää sillä tavoin, että kenenkään ei tarvitsisi huolehtia musta, olla itsenäinen.
Mä jaksan uskoa, että kaikesta selviää, silti on vain järjettömän angstinen, masentunut olo. Tälläiset päivät, olot, pitkätkin jaksot tälläisiä oloja kuuluu mun elämään, mun sairauteen. Onhan sitä ns. terveilläkin ihmisillä huonompia päiviä ja jaksoja. En jaksaisi nyt vaan ymmärtää tätä mun oloani, kun mitään ei ole sattunut ja asiat on hyvin. Ehkä olen vain väsynyt.
Mua naurattaa. Istun ja olen vitun vihainen kaikelle ja samalla tarkastelen ajatuksiani, sekä tunteita suhteellisen objektiivisesti. Tiedän, että tämä on vain tunne, tunteethan menee ohi. Tunteita on kohdattava, vaikka se sattuu. Tunteet on kohdattava, käsiteltävä ja sitten jatkettava elämää eteenpäin, kohdattava ne uudet asiat. Muistaa nauttia niistä pienistä hyvistä jutuista, nauraa. Mua vituttaa yrittämisen puute. Mua vituttaa se, että vaikka olisi näinkin paska olo niin ei pidä silti lakata yrittämästä. Pitää yrittää selvittää missä mättää ja mitä asialle voisi tehdä? Pitää yrittää selviytyä, koska kaikesta kuitenkin selviää. Nyt vaan pitää kestää tää olo, ajattele järjellä. Sillä vähällä järjellä joka sulla on jäljellä.
Mulla on paska olo, mutta silti tuntuu vahvalta. Miten paljon olenkaan kasvanut? Ennen en olisi uskonut edes, että tälläisestäkin olosta selviää, nyt uskon. Mulla on tarpeeksi syitä, että mä selviän... koska loppujen lopuksi rakastan niin montaa asiaa tässä elämässä, enkä mä ole luovuttaja.
Haluan saada itsestäni terveen, hyvinvoivan, onnellisen.. edes tyytyväisen. Haluan hakata päätäni seinään, koska olen vitun tyhmä idiootti. Mut en mä kait ole ja vaikka olisinkin niin mitä sitten? Mun on opeteltava pikku hiljaa tietämään kuka minä olen ja mitä minä haluan. Opeteltava uskomaan, että minäkin olen arvokas, että minullakin on oikeus elää.
Haluaisin purkaa mun vihani jollain tavalla, mutta miten teen sen siten että en satuta ketään? Miten uskallan olla vihainen? Eihän mulla ole lupaa olla vihainen, kukaan ei saisi olla vihainen. Viha on paha asia.
Ristiriitaista, ristiriitaista...
Tunnen ihan liikaa ja ihan liian voimakkaasti. Ihmisyys on suunnaton ansa, en halua olla ihminen. Pelkään, enkä luota kehenkään. Haluan seurustella, mutta ihminen rakastuisi vain siihen mun kuoreen, siihen miellyttäjään.. koska vaikka olen oma itseni.. niin en kuitenkaan ole.
Haluan olla yksin, vapaana, tehdä just kuin minä tahdon, nukkua yksin. En tajua miten joku voi nukkua aina jonkun vieressä? Haluan nukkua yksin, uni on tärkeää. Enkä jaksa ketään viereeni nukkumaan.
Itse itsensä täällä täytyy parantaa, apua saa ja tukea saa.. Mutta kukaan ei voi yksin pelastaa ja parantaa mua. Se olen minä se jonka täytyy työstää niitä tunteitaan ja ajatuksiaan, haastaa itsensä, opeteltava.Tasapainoon on pitkä matka.

Sellaisia ajatuksia ja tuntemuksia mulla oli koko keskiviikon pää täynnä. Torstai aamuna suuntasin kouluun. Olin aikasta väsynyt keskiviikon ajatus ja tunnemyrskystä, joka ehkä vieläkin velloi päässäni. Laskeskelin siinä kuitenkin tilavuuksia ja piiresä, sun muita. Parin viikon päästä on matikan koe, uskon selviytyväni siitä "leikiten".

Perjantaina aamusta otin kamat ja koiran mukaan, vein tavarat ja koiran isälle ja menin terapiaan. Terapiassa puhuimme mun varhaislapsuudesta... Yht´äkkiä muistan asioita hyvin selkeästi, asioita joita en ole ikinä ajatellut taikka muistanut edes. Miksen mä ole aikaisemmin muistanut? Olen miettinyt nyt lapsuuttani tosi paljon.. En oikein tiedä miten suhtautua siihen. Muistan liiankin hyvin mitä puhuimme terapeutin kanssa... Mutta oikeastaan mä en koskaan ole ollutkaan lapsi. Terapian jälkeen kummisetäni säikytti mut :D .Käveli vaan siinä mun vieressä kadulla ja mä luulin hänen olevan kotonaan. Haimme koiran ja tavarat isältäni ja menimme kummeilleni. Siitä menimme vakiokahvilaan viettämään aikaa taasen.

Lauantai aamuna koira ja tavarat mukaan ja matka kohti Helsinkiä. Helsingissä menimme majapaikkaamme, mä lähinnä jumitin ja lenkkeilin koko viikonlopun :D. Kummit teki hommia, tyhjensivät sitä asuntoa, pesivät pyykkiä JNE. Lauantaina matkustelin myös metrolla keskustaan, näin kaveriani :). Kävimme kahvilla tai mä join laten, jonka jälkeen pyörimme erilaisissa kaupoissa. Ihastelin taas vaikka mitä vaatteita ja tavaroita, olisin varmaan ostanut taas kymmenen kauppaa tyhjäksi, jos olisi ollut rahaa. Cybershopissa oli tarjouksessa hame 14 euroa... luojan kiitos siellä ei ollut mun kokoa niin ei tarvinnut ostaa :D.
Mun kaveri oli ostanut mulle aivan ihanan pöllö avaimenperän :). Käytiin myös kaverin kotona ja niin :). Ostin kampissa olevasta koruliikkeestä 4 paria pöllö korviksia. 3 paria on nappikorviksia ja yhdet ovat roikkuvat korvikset... ihan oikeesti älkää päästäkö mua kauppoihin.. Joka tapauksessa mulla oli hauskaa tämän kaverini kanssa :).

Sunnuntaina sitten lenkkeilin koiran kanssa ja jatkoin mun jumittamista.. Oli fyysisesti jotenkin huono olo, en tiedä miksi. Piirsin vähän :). Kävin mä kaupassakin... Maanantaina sitten matkasimme kummieni kanssa kummeille. Menimme vakiokahvilaan taas... Ja hitto kun olin sekaisin. Pää pyöritti vaan päässään samantyylisiä ajatuksia kuin tuolloin keskiviikkona. Marssin sitten alkoon ja ostin ufoshot juoman, joka on ilmeisen monen mielestä pahaa :D. Mutta mä tykkäsin. Yritin rauhoittaa itseni alkoholilla, mutta ei... ei tullut mitään muuta kuin palelu. Tiedän olevani humalassa siitä, että alan palella. Alkoholin pitäisi lämmittää, mutta mulla se toimii aina päinvastoin. Käytiin citymarketissa, ostin sieltä 2 litraa jäätelöä, appelsiinimaito ja kermatoffee oli makuna. Ihan hyviä molemmat, kun tiistai aamuna niitä söin :). Ostin myös kesän uutuus tuutin, eli pingviinin lakritsisydän. Olihan tuo hyvää, mutta ihan perus lakritsi tuutilta se maistui.

Tiistai aamusta söin jäätelöä ja käväisin vakiokahvilassani josta lähdinkin terapiaan. Terapeutti kysyi mitä käteeni on sattunut... niinpä niin. Tyhmä minä, tein hampaillani haavan käteeni, eikä se ole mikään nätti... mitäs olin humalassa. Keskusteltiin tästä kaaoksesta mun päässä... Terapeutti sanoi, että olen aika jännä ihminen sen suhteen, että kerron nauttivani ja oikeasti nautinkin pienistä asioista, auringosta, luonnosta, lenkkeilystä, teestä, musiikista... ja vaikka mistä muusta. Että ihmiset tuntuu rakastavan mua, olen avulias, kuuntelen, ymmärrän ja saan ihmiset viihtymään seurassani... mutta silti jostain mun sisältä kumpuaa suuri paha olo, synkkyys, viha. Tottahan toi on. Terapeutin kanssa mietittiin mistä se tulee, se paha olo, synkkyys... Yksi syy on se, että mä olen mukautuja, miellyttäjä. Muutan itseäni aina sen mukaan kenen seurassa olen... en ikinä ole täysin 100% oma itseni, se mitä oikeasti ajattelen, tunnen...
Mun identiteetti on _täysin_ hukassa. Oikeasti. En tiedä kuka olen? Minkälainen minä olen? Hitto, kuka mä olen? Miten ihminen voi olla näin sekaisin?

Terapiasta lähdettyäni lähdin kieretelmään kaupungille. Ostin jugurttipäälysteisiä cashew pähkinöitä, ne on hyviä. Kiertelin kauppoja, mut en sit ostanut oikein mitään. Yritän etsiä itselleni kivoja ja persoonallisia kesäkorkokenkiä... Mulla oli tosi outo olo, kun kävelin tennareissa. Tykkään kävellä korkokengissä :). Haluan kampaajalle, mulla on suunitelma mitä teen hiuksilleni, mut toteutus... onkin jo toinen juttu. Eksyin sitten sellaiseen goottikauppaan... en muista nimeä :D... ja katselin vaatteita... Ostin tollaisen huppari/takin, se oli puoleenhintaan :). Rakastan tota hupparia/takkia. Sitten vihdoin ja viimein suuntasin kotiini.

Keskiviikkona olin aivan tööttööt. Mutta matkustelin busseilla hakemaan vihdoin ja viimein eläimeni kotiin. Täällä onkin ollut ihan tyhjää ilman elukoita. Primacatin kanapate... se haisee ihan oluelle :D. Miten kissanruoka voi haista oluelle?

Tänä aamuna, kun kävin koiran kanssa lenkillä siellä satoi vettä. Eilen oli aivan ihana kesäpäivä ja nyt siellä on taas ihan syksyinen ilma... hei kesä TUUUU JO!! Sateessa kävellessäni tuli mileeni hetki, kun asuin vielä Jyväskylässä.. kävelin Jyväskylän keskustasta kuokkalan siltaa pitkin kotiin. Olin juuri ollut leffassa Joonaksen kanssa... En tiedä mistä tämä hetki tuli mieleeni ja tuo koko tyyppi. Älysin, että en muista tämän Joonaksen sukunimeä, en oikeastaan mitään hänestä.. Miksen mä muista mitään?

Haluisin olla iloinen, haluisin hymyillä, haluisin olla energinen... ja mä yritän. Yritän niin kovin.
Mut... jokin synkkyys tuntuu olevan nyt mun päässä taas... En tiedä... Teetä, lenkkeilyä, leffoja, lukemista, iloista musiikkia, puhumista, kirjottamista, piirtämistä, maalaamista, jäätelöä... ehkä se siitä. Aika ainakin auttaa jos ei muu :).

Jospa sitä vaikka opiskelisi englannin sanoja...

Olenkohan ikuisesti kadoksissa??

Valokuvaus on nyt jäänyt vähän vähälle... mutta muutamia kuvia on tullut otettua... että laitanpa ne tähän loppuun kuitenkin :)